Inkilee-kissalan alku muuttui tänään hieman kivikkoisemmaksi. Harmittaa, mutta toisaalta on ymmärrettävä, että elänten kanssa ei aina mene niin kuin suunnittelee ja ajattelee. Ja nyt ei tosiaan mennyt niin kuin Strömsössä.
Inari ei ole tiine. Emme saa kevätpentuja. 😦
Ensimmäiset epäilyksen häivähdykset nousivat esiin viime viikon alussa, kun tyttö ei nostanut painoaan. Siihen saakka paino oli ”tiineyden” aikana noussut tasaisesti ja Inari vaikutti tyytyväiseltä. Nisätkin hieman punersivat ja olivat turvoksissa. Viime viikolla loppuviikosta junnaava paino kuitekin lähti taas nousuun ja huokaisin helpotuksesta. Sama kuitenkin toistui tämän viikon alussa, paino ei noussut ollenkaan ja varasin mielenrauhan vuoksi Inarille ajan ultraan. Ennen ultraan menoa mielessä oli kaksi vaihtoehtoa: joko Inari odottaa yhtä pentua tai sitten seillä ei ole pentuja. Ja sillä sekunnilla kun eläinlääkäri painoi ultralaitteen anturin Inarin mahaan ja kuvassa näkyi vain virtsarakko ja mustaa niin tiesin, että pentuja ei ole tulossa.
Olo on melko tyhjä ja pettynyt. Toisaalta samaan aikaan tunnen helpotusta, epävarmuus siitä odottaako Inari pentuja vai ei on poistunut.
Toisaalta olo on hyvin pieni. Japanin maanjäristyksen ja tsunamin tuhojälkiä katsellessa tulee olo, että omat murheet ovat hyvin piskuisia. Ja että luonnolla on se ylin voima, vaikka välillä harhaisesti luulemme voivamme johonkin vaikuttaa.
Ei auta kuin miettiä tulevaa ja toivoa, että vuoden 2011 aikana maailmaan syntyisi ensimmäinen Inkilee-pentue.
Sinisiä hetkiä 